Isopienen Piitun tarina

 
"Nyt olen vapaa
ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa
vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."

- Eino Leino

Kevättalvella 2012 selailin jälleen Lemmikkipalstojen Apulaa, yhtä turhautuneena kuin aina ennenkin. Käsittämätön määrä koiria, jotka pääsääntösesti täysin käsittämättömän aivottomuuden takia hakivat uutta kotia. Silmiini osui ilmoitus 9-vuotiaasta sheltistä, jonka koettiin olevan ongelmakoira. En kyennyt ymmärtämään sitäkään vähää, miten sheltistä saa ongelmakoiran. Suljin koneen ja asia jäi hautumaan mieleeni, kun piti suunnistaa töihin.

En kuitenkaan saanut ajatukselta rauhaa ja päätin vielä samana iltana laittaa koirasta sähköpostia. Seuraavana päivänä sain vastauksen, jossa kerrottiin tilanteesta enemmänkin. Koira asui eläkeikäisellä rouvalla, jota koira pompotti mennen, tullen ja palatessa. Satunnaisia aikoja koira vietti aikaa rouvan tyttärellä (joka siis hoito uuden kodin etsintää, äitinsä olisi ollut valmis lopettamaan koiran), jossa koiralle saatiin pidettyä paremmin kuria, eikä ongelmia ollut. He eivät kuitenkaan syystä tai toisesta voineet pitää koiraa. Sain kuitenkin hyvän käsityksen, että kyseessä oli vain vanhempi oman arvonsa tunteva koira, joka tiesi mitä haluaa ja ennen kaikkea, miten sen saa.

Vaihdoimme vielä joitakin sähköposteja, jonka jälkeen tein päätöksen. Lähdin "katsomaan" koiraa ja hakemaan sen meille. Matkaa oli vaatimattomat 270km per suunta. Perille päästyä tapasin aika perussheltin, ilmotti vieraista, kävi tervehtimässä mutta koska en muka jaksanut rapsuttaa tarpeeksi pitkään, se lähti maate. Juteltiin koirasta, jonka jälkeen otettiin pihalle Piitu ja huskyt, jotka käyttäyty kuten odotinkin niiden käyttäytyvän. Ei mitään isoja sotia ja koirat autoon. Piitun piti osata matkustaa autossa, josta olin vielä tänäkin vuonna eri mieltä, mutta päästiin kuin päästiinki kotiin.

Ajatuksenahan oli "tsekata" Piitun muka-ongelmat ja sen jälkeen sijottaa se johonkin tutulle viettelemään lepposia eläkepäiviä. Noh, vähäisiä ongelmia lähdettiin työstämään, mutta meidän kanssa se sit kuitenkin elämänsä loppuun vietti. ♥

Muiden koirien kanssa Piitulla ei muuten ollut mitään ongelmaa, jos ei lasketa melko massiivista kaikkien ruokien omimista. Myös mun ruokani omimista. Ongelma oli Piitun tullessa sitä luokkaa, että kirjahyllyn päällä olevista pizzoistakin (muuttoeväät odotti että saatiin hommat kuntoon) se alotti kaameen rähinän, puhumattakaan että olis koirille omat kupit iskeny naaman eteen.

Ongelmaa lähdettiin työstämään eikä aikaakaan, kun oli kuin koko ongelmaa ei olis ollutkaan. Asiaa edesautto varmasti myös huskyjen suhtautuminen asiaan, ne eivät yleensä viitsineet edes korvaansa lotkauttaa toisen rähinöille. Samalla saatiin Piitun linjatkin kuriin, koira kun painoi vaatimattomasti 14,6kg ja myöhemmin hyvässä lihassa ollessaan, noin 10-11kg...

Toinen mainitsemisen arvoinen ongelma oli turkin hoito. Piitu oli ilmeisesti kertonut, ettei pidä turkkinsa harjaamisesta, joten sitä ei oltu harjattu. Ensimmäisellä harjauskerralla, kun kevyesti harjansin selän päältä ja meinasin täysin varottamatta saada hampaat ranteeseen kiinni, totesin että meillä taitaa olla toinenkin työstettävä asia ruokailutottumusten lisäksi. Harjaamiseen yms. hoitoon alettiin totuttelemaan pikkuhiljaa ja toisinaan käytössä oli kuonokoppa, jotta pahimmatkin takut saatiin hoidettua.

Vielä viime kesänä (v.2013) Minna "kyni" Piitun kesäturkkiin ilman mitään ongelmia. Ei Piitu siitä vieläkään rakastanut ja mikäli tilaisuus tuli, niin yritti livistää pöydältä, mutta rähinöitä tms. ei ollut enään lainkaan.

Jossain vaiheessa jouduin hakemaan Piitulle Propalin-reseptin, mutta virtsankarkailusta vanha koti kyllä varoittelikin. Mikä ei sinänsä ihmetyttänyt, sterkatun nartun vaivana tuo on sen verran yleinen. Muuten Piitu oli melkoisen terve muori.

Kunnes syyskuussa 2013 Minnan tuodessa Piitua isältäni viikonloppuhoidosta kotiin. Koira oli ollut jo isän pihassa apea, mutta se ei varsinaisesti vielä hälyttänyt kelloja, koska siinä vaiheessa se oli saattanut arvata joutuvansa autoon (joka edelleen oli harjoittelusta huolimatta vastenmielistä). Automatka meni kuvailujen perusteella, kuten Piitun automatkat yleensä, mutta tuosta kotiparkkikselta se ei kävellyt kotiovelle asti vaan pisti 20m autolta maahan. Eikä noussut vaikka Minna kävi jo soittamassa ovikelloa ja kertomassa, että kaikki ei oo kunnossa. Yritin kutsua koiraa, mutta se ei reagoinut. Oli tajuissaan kuitenkin.

Kannoin koiran sisälle, tarkistin limakalvot ja niin vaaleita limakalvoja en ole koskaan nähnyt edes kuvissa. Tutkiskelin koiraa muuten samalla kun aloin soittelemaan lääkäreille. Yksityinen klinikka ei ottanut vastaan, mutta vanhempi lääkäri totesi heti, että pääsettekö tunnin päästä (täältä ajaakin melkein tunnin). Minna lähti kuskiksi ja lähdettiin jälleen reissuun. Eläinlääkärin oven edessä odottaessa Piitu otti jo itse muutaman askeleen, mutta hyytyi jälleen.

Mitään selvää syytä koiran tilaan ei löytynyt, vaikkakin pienen positiivisen pilkahduksen toi jo edes hiukan lisää väriä ikeniin. Koira sai kortisonia pistoksena ja lähdettiin kotiin odottamaan verikokeiden tuloksia, kun paljon muuta ei ollut tehtävissä ennen kuin selviäisi mikä on tilan syynä.

Seuraavan päivänä lekuri soittikin sitten verikokeista, joiden tulos ei varsinaisesti selvittänyt yhtään mitään, päinvastoin aiheutti enemmän hämminkiä. Verensokeriarvot huitelivat taivaissa. Piitun vointi oli kuitenkin jo parempi, joten sovittiin menevämme uusinta kokeisiin parin päivän päästä torstaina. Mikäli kyseessä olis ollu joku myrkytys, se olis jo selkeästi ohi ja jos se olisi jotai muuta, sekin selviäisi. Käytiin torstaina verikokeissa, jossa lääkäri ja hoitajat hiukan katsoivat ihmeissään häntäänsä iloisesti heiluttavaa Piitua, joka ei eihan muistuttanut parin päivän takaista potilasta. Verikokeista selvisi, että verensokeri oli palautunut normaalille tasolle ja muutkin arvot olivat kutakuinkin mitä pitikin. Sovittiin jälleen uusinta aika seuraavalle viikolle, tai sitä seuraavalle. Edellyttäen tietysti, että vointi pysyy hyvänä.

Ei pysynyt. 25.9., pari viikkoa tapahtuneen jälkeen (viikolla jolla olin ollut menossa viemään Piitun uusintakokeisiin), lähdimme tutulle reilun kilometrin aamupissatukselle. Piitu vain ei jaksanut kävellä sieltä kotiin. Eläinlääkäriin soitettuani istuin Piitua silittäen, kunnes se henkäisi viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä isällä pienimuotoisia hautajaisia pitäessä selvisi myös se tosiasia elämän kiertokulusta, kun toiset tulee, toiset lähtee. 25.9. aamulla aikaisin oli sektiolla syntynyt isäni mäyräkoiralle 8 potraa pentua.

Kiitos ISOpieni Piitu tästä 1,5 vuodesta!
♥♥♥